Vampyyreitä ja Totoa

Viime viikolle osui monenlaista tekemistä. Oli Vampyyrien Tanssia, Tallinnan matkaa ja Totoa jäähallissa.

Helsingin Kaupunginteatteri on onnistunut ihan kohtuullisesti versioidessaan Vampyyrien Tanssia Linnanmäen Peacockiin. Jos jotain pettymystä pitäisi mainita, niin ehdottomasti syyttävä sormi osoittaisi koreografiaa. Ohjaajan ei olisi ehkä kannattanut haukata niin suurta palaa kakkua kuin nyt oli tehnyt. Näyttelijäntyö ja varsinkin laulaminen oli hyvää, mutta tanssikohtaukset olivat aikamoista rimpuilua. Varsinaista tekemistä niistä ei löytynyt, jos siksi ei lasketa käsien heiluttelua kuin diskossa.

Visuaalisesti lavastus oli täynnä kekseliäitä ratkaisuja ja valosuunnittelu oli onnistunut. Ekan puoliskon videolumisateet olisi tosin voinut jättää pois samoin kuin kakkosen näytönsäästäjät. Varsinaiset kuvalliset kuvat olivat minun makuuni liian blurreja, mutta peiliprojisointi oli tehty tyylikkäästi. Musaa olisin paikoin ajanut vieläkin tanakammin, ei siinä vielä oltu lähelläkään tekstin kadottamista. Yritin suhtautua katsomiskokemukseen kuin näkisin ja kuulisin kaiken ensi kertaa, mutta en ihan onnistunut. Siitä on kuitenkin vain viisi vuotta, kun jouduin paneutumaan tähän musikaaliin työryhmän jäsenenä.

Lauantain Tallinnan matka irrotti mukavasti arkirutiineista. Rentoa oleskelua, hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Ainoastaan laivamatkat olivat kauhistusta. Mennessä hiihtolomalaiset suunnistivat kylpylöihin ja palatessa laiva oli täynnä abeja...

Sunnuntai-illan kruunasi Toto jäähallissa. Orkesteri oli jättänyt varsinaisen laulusolistinsa Williamsin Tukholmaan potemaan keuhkokuumetta ja heitti todella rennon ja rutiineista vapaan keikan. Biisilistaa oli jouduttu hiukan muokkaamaan uusiksi kiertueen aikaisempiin keikkoihin verrattuna, mikä antoi positiivista potkua esiintymiseen. Taustalaulajina olevat Mabvuto Carpenter ja Jenny Douglas pääsivät eturiviin esittämään parastaan ja onnistuivat. Äänentoisto oli hanskassa, samoin kuin valot. Ei videoscreenejä, ei pyroja, vain ammattitaitoista soittoa ja laulua. Joku saattoi kritisoida ettei uusimmalta levyltä kuulunut kuin Orphan, mutta eihän tämä ollutkaan XIV-kiertue, vaan An Evening with Toto ja sitä se tosiaan oli. Minä nautin. Edellisestä Toton keikasta ja vielä samassa paikassa tuli kuluneeksi 29v, 1kk, 1pvä. Silloin äänentoisto ei toiminut ja huhu kertoi, että miksaajaparka oli säästösyistä jättänyt osan kamoista Ruotsin puolelle ja se valitettavasti kuului, kenkää tuli. 

Maailma kylässä jne.

Festareilla on aina festaritunnelma. Aurinko osaltaan lisää sitä pelkällä olemassaolollaan. Tiukkapipona jään toki ihmettelemään, että jos näen lavalla kahdeksan soittajaa ja kuulen pinnistellen kolme soitinta. Ilmeistä päätellen lavalla oli kuitenkin hyvä keli soitella, sen verran rennolta se näytti. Plussaa monitorimiksaajalle.

Kuvan Janna ei liity tapahtuneeseen.

Eräässä toisessa tapahtumassa samana päivänä oli iso stage, ehkä 15+ m leveä ja kummallakin puolella arviolta 4m leveät screenit. Miksi screenille ajetaan välillä kokokuvaa stagesta, kun tapahtumat näytöillä  häviävät olemattomiin? Eikös sinne pitäisi poimia yksityiskohtia, mitkä eivät areenan toiseen päähän livenä näy...

Muutama sana euroviisuista. En ymmärrä miksi suomen olisi pitänyt voittaa kilpailu. Vain senkö takia, että edustajaksi valittiin vammaisryhmä. Suomalaisethan päättivät äänestää UMK:n voittajaksi PKN ennenkuin nuottiakaan oli soitettu. Koska ollaan niin suvaitsevaisia. Sitten kun kävi niin kuin kävi, sanottiin että maailma ei ollut valmis. Mille? Kyse oli vain Euroopan yleisradioiden järjestämästä kisasta, ei maailman. 

Siberia @ Virgin Oil

Siberia-yhtye oli yksi lempparibändeistäni -80-luvulla, heti ensimmäisten julkaisemiensa äänitteiden aikoihin. Bändiin tutustumista helpotti että olivat kotoisin naapurikunnasta ja vakioasiakkaita silloisella työnantajallani. Toisen levyn aikoihin tein sitten jo keikkaakin heidän kanssaan. Mainio ryhmä. 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin originaali kokoonpano on kerääntynyt yhteen ja tekee comebackiä. Olin viime perjantaina todistamassa ryhmän ensimmäistä keikkaa Virgin Oilissa. Soitto kulki komeasti ja laulukin, vaikka Loisa sanoi ennen keikkaa, että flunssa painaa päälle ja lopputulos voi olla falsettia tai Tom Waitsia.

Arvasin millä biisillä keikka alkaa ja lähes kaikki introt palauttivat mieliin kuinka tämä jatkuu. Rajan Lasse bändin luottomiksaajana hoiti homman suvereenilla tavalla. Soundillisesti keikka oli parhaimpia millä olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt, ellei paras. Jatkoa odotellen.

 

Jari Yliaho - kitara, Paavo Kaihola - rummut ja Jari Loisa - basso

Peter Gabriel Helsingissä

Syyskuun ensimmäisenä armonvuonna 1987, koin jotain sellaista, joka teki lähtemättömän vaikutuksen minuun. Peter Gabriel oli edellisenä vuonna julkaissut So-albumin ja käväisi kiertueellaan Helsingin jäähallissa. Lavatekniikka mahdollisti lippujen myynnin hallin ympäri ja meidänkin paikat olivat lavan vieressä. Siihen aikaan ei ollut videoscreenejä, joten kaikki voitava tehtiin äärimmäisen tarkasti treenatuilla valoilla ja rekvisiitalla. Kiskoilla liikuteltavat kraanat joiden päissä liikkuivat sen ajan tekniikan viimeisintä huutoa olleet liikkuvat valot ja tämän lisäksi ihan pikkuinen ns. perusvalosetti. Mutta voi taivas, mitä sillä saatiin visuaalisesti aikaiseksi. So-albumi itsessään on aivan loistava kokonaisuus musiikillisesti. 

Tänään nuo samat soittajat, taustalaulajat ja PG ovat Hartwall Areenalla. En mennyt sinne. Syynä yksinkertaisesti on se, että kaikki me olemme vanhentuneet 27 vuotta tuosta upeasta illasta. Niin minä kuin Peter Gabrielkin. Halusin jättää tuon kultaisen muiston vuosien takaa ikuisesti mieleeni ja laitoin pyörimään So-albumin.

Nine Inch Nails

 

Viikko sitten torstaina en aamulla tiennyt mihin iltaan mennessä päädyn. Kiitokset Paloniemen Ilkalle ja päädyin Hartwall Areenalle katsomaan Nine Inch Nailia. Nimenomaan katsomaan. Onneksi otin korvatulpat mukaan, sillä jossain kolmannen biisin tuntumassa miksaaja huomasi PA:n olevan lämppäribändin säädöissä ja napsautti (sananmukaisesti) volumen aikalailla maksimiin. Siitä viis, nimittäin se mitä visuaalinen osasto tarjosi oli sellaista silmäkarkkia että huh huh. Enpä muista nähneeni vastaavaa visuaalista elämystä sitten Peter Gabrielin So-kiertueen joskus 1987.  Vaikka Helsinkiin asti ei koko NIN:n kiertuesetti tullutkaan, oli lavalla sellainen kattaus että mitään temppua ei tullut kahteen kertaan.

 

Jos joku haluaa tietää mistä kaikesta jäi paitsi, niin kannattaa katsoa seuraava video. Etummaisen led-seinä uupui, mutta muuten saa hyvän käsityksen tapahtumista.

 

Frankfurt MusikMesse ja Prolight+Sound 2014

 

Tulipa viime viikolla käveltyä ennätyspitkälti sisätiloissa. Kymmenen jättihallia, osa kahdessa kerroksessa. Kyseessä siis maailman suurin soitinalan esittäytyminen messutapahtumana. Eikä siellä tarvinnut kierrellä yksin, vierailijoita oli reilut 110000 142 maasta.

Mitä jäi mieleen? Mustat laatikot, niistä on showtekniikka tehty. Mitä syvemmälle valo-osastoa kahlasi, sen suurempi meteli halleissa oli, viimeiseen tullessa huomasi päätyneensä t-o-d-e-l-l-a suureen discoon. Laserit piirsivät ilmaan kuvioita, oli savua, niin paljon että huonompikin laite hyötyi parempien tuotoksesta, vesiefektejä, ennaltaohjelmoituja valolaitespektaakkeleita, lujaa soitettua musiikkia, eli kaikkea mikä asiaan kuuluu. Äänihallissa oli tosi hiljaista. Tosin ulos oli järjestetty roikkumaan muutamalta valmistajalta isohko PA-nippu, joka aikataulutuksen mukaan aina yksi kerrallaan soi.  Messuilla esiteltiin pari uutta mikseriä ja näiden ympärillä tungeksittiin, kun kaikki halusivat nähdä edes vilauksen uutuuksista, jotkut pääsivät jopa koskemaan niitä.

Fender Stratocasterin 60v näkyi myöskin aika isosti. Olivat haalineet paikalle eräänlaisen Fender Trionkin, jossa soittivat Yolanda Charles, Greg Koch & Nicolas Viccaro

 Festhalleen PRG oli valmistanut nonstopshown, jossa oli käytetty asiallisesti valo-, ääni-, videotekniikkaa yhdistettynä lasereihin, vesisuihkuihin ja esityksen päättävään pyrotekniikkaan. Huikea kymmenminuuttinen jonka päätteeksi pääsi kierrokselle lavan takaosiin ihmettelemään laiteviidakkoa.

Summa summarum, olihan se sellainen elämys josta ei olisi halunnut jäädä paitsi. Siellä näki kymmeniä vanhoja tuttuja joiden kanssa sai vaihtaa kuulumisia. Pääsi aistimaan hiukan suuren maailman meininkiä. Matkailu avartaa, niin kuin sanotaan.

Töihin palautuessani sain toteuttaa messuhengessä videoinstallaatiota, jossa käytetään seitsemää televisiota ja kahta videotykkiä. Suurin osa materiaalista ajetaan laitteiston moottorina toimivan Picturallin serveriltä. Siinä pääsi kokeilemaan monikanavaäänentoistoakin, kun äänet täytyi jakaa kaiuttimiin ja telkkuihin. Pullonkaulaksi osoittautui FinalCut, jolla ei pääse tekemään kuin 5.1-ääntä maksimissaan. Ideaali olisi ollut 7.1.

Kompressori vai ei - kas, siinäpä pulma

Sellainen asia on jäänyt kaihertamaan mieleen, liittyen kaikenlaisiin bändikeikkoihin. Asialla ei ole suoranaista tekemistä mainitsemieni parin keikan kanssa, mutta silloin aloin ajatella asiaa. 

Ennen vanhaan, ennen meludirektiivejä, äänentoistolaitteisto oli kaiuttimien osalta ns. Point source ja sitä kuuli monasti soitatettavan hyvinkin lujaa bändikeikoilla. Kaiuttimien läheisyyden ja takarivin välinen volume-ero oli havaittavaa ja oli siis mahdollista kuuntelijan säätää itse kuunteluvoimakkuutta etäisyydellä lavasta. Näin myöskin sisätiloissa. 

Nykypäivänä kaiutinjärjestelmä on varsinkin kiinteän asennuksen omaavista klubeissa ns. Line array, joka oikein säädettynä skaalautuu koko tilaan samankuuloisena ja ennen kaikkea samalla volumella. Hyvissä järjestelmissä kun pystytään säätämään kauemmas heittävien kaiuttimien äänenvoimakkuus isommaksi kuin lähemmäksi puhaltavien. Ääni kun vaimentuu etäisyyden kasvaessa. Tämähän kuulostaa hienolta asialta, varsinkin kun pääteteho on nykypäivänä halpaa. Laitteistossa pitäisi siis olla headroomia aivan käsittämättömän paljon. Tässä tullaankin siihen kompastuskiveen. 

Nykypäivän trendinä kun tuntuu olevan kaiken materiaalin kompressoiminen. Ensin kanavakohtaisesti miksauspöydässä ja sitten on vielä masterlähdössä oma dynamiikanlyttäin käytössä. Karrikoidusti ilmaistuna ulostuleva signaali on tasaista surinaa ilman dynamiikkaa, eivät muusikot oikeasti soita niin. Edullinen digitaalitekniikka on tosiaankin tuonut huonon soundin kaikkien ulottuville. Jättämällä kanavakohtaisen dynamiikkaprosessoinnin pois saataisiin bändisoundiin ilmaa ja erottuvuutta. Samalla voitaisiin oikeasti hyödyntää sen kaiutinläjän antamaa etua vanhanliiton kamoihin verrattuna. Myöskin melumittauksessa voisi huomata jopa piikkiarvon nousevan sallitun rajoissa ilman että keskiarvomittaus nousisi sallitun yli.