Takaisin 80-luvulle

Sain kutsun muistella menneitä, kun Jarmo "Latvis" Latva-Äijö pyysi kertomaan Alavuden pop/rock-elämästä kultaisella 80-luvulla, unohtamatta tietenkään Rock-yhdistystä, tai Rock-komiteaa, kuten sen nimesimme perustamiskokouksessa. No, eihän se mennyt byrokratian rattaiden läpi, vaan Patentti- ja Rekisterihallitus pyysi muuttamaan nimeä ja ehdotti esimerkkinä Rock-yhdistys ry:tä. Kaikenlaisia juttuja tuli mieleen, mutta kyllä muisti alkaa luoda omaa todellisuutta näin pitkällä ajalla. Onko se sitten sitä "aika kultaa muistot"-osuutta. Perustajajäsenten kielessä komitea-muoto eli pitkään vielä nimiuudistuksen jälkeenkin.

Vampyyreitä ja Totoa

Viime viikolle osui monenlaista tekemistä. Oli Vampyyrien Tanssia, Tallinnan matkaa ja Totoa jäähallissa.

Helsingin Kaupunginteatteri on onnistunut ihan kohtuullisesti versioidessaan Vampyyrien Tanssia Linnanmäen Peacockiin. Jos jotain pettymystä pitäisi mainita, niin ehdottomasti syyttävä sormi osoittaisi koreografiaa. Ohjaajan ei olisi ehkä kannattanut haukata niin suurta palaa kakkua kuin nyt oli tehnyt. Näyttelijäntyö ja varsinkin laulaminen oli hyvää, mutta tanssikohtaukset olivat aikamoista rimpuilua. Varsinaista tekemistä niistä ei löytynyt, jos siksi ei lasketa käsien heiluttelua kuin diskossa.

Visuaalisesti lavastus oli täynnä kekseliäitä ratkaisuja ja valosuunnittelu oli onnistunut. Ekan puoliskon videolumisateet olisi tosin voinut jättää pois samoin kuin kakkosen näytönsäästäjät. Varsinaiset kuvalliset kuvat olivat minun makuuni liian blurreja, mutta peiliprojisointi oli tehty tyylikkäästi. Musaa olisin paikoin ajanut vieläkin tanakammin, ei siinä vielä oltu lähelläkään tekstin kadottamista. Yritin suhtautua katsomiskokemukseen kuin näkisin ja kuulisin kaiken ensi kertaa, mutta en ihan onnistunut. Siitä on kuitenkin vain viisi vuotta, kun jouduin paneutumaan tähän musikaaliin työryhmän jäsenenä.

Lauantain Tallinnan matka irrotti mukavasti arkirutiineista. Rentoa oleskelua, hyvää ruokaa, juomaa ja seuraa. Ainoastaan laivamatkat olivat kauhistusta. Mennessä hiihtolomalaiset suunnistivat kylpylöihin ja palatessa laiva oli täynnä abeja...

Sunnuntai-illan kruunasi Toto jäähallissa. Orkesteri oli jättänyt varsinaisen laulusolistinsa Williamsin Tukholmaan potemaan keuhkokuumetta ja heitti todella rennon ja rutiineista vapaan keikan. Biisilistaa oli jouduttu hiukan muokkaamaan uusiksi kiertueen aikaisempiin keikkoihin verrattuna, mikä antoi positiivista potkua esiintymiseen. Taustalaulajina olevat Mabvuto Carpenter ja Jenny Douglas pääsivät eturiviin esittämään parastaan ja onnistuivat. Äänentoisto oli hanskassa, samoin kuin valot. Ei videoscreenejä, ei pyroja, vain ammattitaitoista soittoa ja laulua. Joku saattoi kritisoida ettei uusimmalta levyltä kuulunut kuin Orphan, mutta eihän tämä ollutkaan XIV-kiertue, vaan An Evening with Toto ja sitä se tosiaan oli. Minä nautin. Edellisestä Toton keikasta ja vielä samassa paikassa tuli kuluneeksi 29v, 1kk, 1pvä. Silloin äänentoisto ei toiminut ja huhu kertoi, että miksaajaparka oli säästösyistä jättänyt osan kamoista Ruotsin puolelle ja se valitettavasti kuului, kenkää tuli. 

Maailma kylässä jne.

Festareilla on aina festaritunnelma. Aurinko osaltaan lisää sitä pelkällä olemassaolollaan. Tiukkapipona jään toki ihmettelemään, että jos näen lavalla kahdeksan soittajaa ja kuulen pinnistellen kolme soitinta. Ilmeistä päätellen lavalla oli kuitenkin hyvä keli soitella, sen verran rennolta se näytti. Plussaa monitorimiksaajalle.

Kuvan Janna ei liity tapahtuneeseen.

Eräässä toisessa tapahtumassa samana päivänä oli iso stage, ehkä 15+ m leveä ja kummallakin puolella arviolta 4m leveät screenit. Miksi screenille ajetaan välillä kokokuvaa stagesta, kun tapahtumat näytöillä  häviävät olemattomiin? Eikös sinne pitäisi poimia yksityiskohtia, mitkä eivät areenan toiseen päähän livenä näy...

Muutama sana euroviisuista. En ymmärrä miksi suomen olisi pitänyt voittaa kilpailu. Vain senkö takia, että edustajaksi valittiin vammaisryhmä. Suomalaisethan päättivät äänestää UMK:n voittajaksi PKN ennenkuin nuottiakaan oli soitettu. Koska ollaan niin suvaitsevaisia. Sitten kun kävi niin kuin kävi, sanottiin että maailma ei ollut valmis. Mille? Kyse oli vain Euroopan yleisradioiden järjestämästä kisasta, ei maailman. 

Siberia @ Virgin Oil

Siberia-yhtye oli yksi lempparibändeistäni -80-luvulla, heti ensimmäisten julkaisemiensa äänitteiden aikoihin. Bändiin tutustumista helpotti että olivat kotoisin naapurikunnasta ja vakioasiakkaita silloisella työnantajallani. Toisen levyn aikoihin tein sitten jo keikkaakin heidän kanssaan. Mainio ryhmä. 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin originaali kokoonpano on kerääntynyt yhteen ja tekee comebackiä. Olin viime perjantaina todistamassa ryhmän ensimmäistä keikkaa Virgin Oilissa. Soitto kulki komeasti ja laulukin, vaikka Loisa sanoi ennen keikkaa, että flunssa painaa päälle ja lopputulos voi olla falsettia tai Tom Waitsia.

Arvasin millä biisillä keikka alkaa ja lähes kaikki introt palauttivat mieliin kuinka tämä jatkuu. Rajan Lasse bändin luottomiksaajana hoiti homman suvereenilla tavalla. Soundillisesti keikka oli parhaimpia millä olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt, ellei paras. Jatkoa odotellen.

 

Jari Yliaho - kitara, Paavo Kaihola - rummut ja Jari Loisa - basso

Kompressori vai ei - kas, siinäpä pulma

Sellainen asia on jäänyt kaihertamaan mieleen, liittyen kaikenlaisiin bändikeikkoihin. Asialla ei ole suoranaista tekemistä mainitsemieni parin keikan kanssa, mutta silloin aloin ajatella asiaa. 

Ennen vanhaan, ennen meludirektiivejä, äänentoistolaitteisto oli kaiuttimien osalta ns. Point source ja sitä kuuli monasti soitatettavan hyvinkin lujaa bändikeikoilla. Kaiuttimien läheisyyden ja takarivin välinen volume-ero oli havaittavaa ja oli siis mahdollista kuuntelijan säätää itse kuunteluvoimakkuutta etäisyydellä lavasta. Näin myöskin sisätiloissa. 

Nykypäivänä kaiutinjärjestelmä on varsinkin kiinteän asennuksen omaavista klubeissa ns. Line array, joka oikein säädettynä skaalautuu koko tilaan samankuuloisena ja ennen kaikkea samalla volumella. Hyvissä järjestelmissä kun pystytään säätämään kauemmas heittävien kaiuttimien äänenvoimakkuus isommaksi kuin lähemmäksi puhaltavien. Ääni kun vaimentuu etäisyyden kasvaessa. Tämähän kuulostaa hienolta asialta, varsinkin kun pääteteho on nykypäivänä halpaa. Laitteistossa pitäisi siis olla headroomia aivan käsittämättömän paljon. Tässä tullaankin siihen kompastuskiveen. 

Nykypäivän trendinä kun tuntuu olevan kaiken materiaalin kompressoiminen. Ensin kanavakohtaisesti miksauspöydässä ja sitten on vielä masterlähdössä oma dynamiikanlyttäin käytössä. Karrikoidusti ilmaistuna ulostuleva signaali on tasaista surinaa ilman dynamiikkaa, eivät muusikot oikeasti soita niin. Edullinen digitaalitekniikka on tosiaankin tuonut huonon soundin kaikkien ulottuville. Jättämällä kanavakohtaisen dynamiikkaprosessoinnin pois saataisiin bändisoundiin ilmaa ja erottuvuutta. Samalla voitaisiin oikeasti hyödyntää sen kaiutinläjän antamaa etua vanhanliiton kamoihin verrattuna. Myöskin melumittauksessa voisi huomata jopa piikkiarvon nousevan sallitun rajoissa ilman että keskiarvomittaus nousisi sallitun yli. 

Kulttuuria tuli kulutettua…

Viime viikolla tuli käytyä kulttuuririennoissa kahdesti. Ensimmäinen osui melkein naapuriin, kun kävin katsomassa viimeistä edellisen vedon esityksestä Seitsemän Veljestä oopperatalossa.Esitys oli koreografian ja esittäjien puolesta nappiveto. Muutama lähinnä visuaalisuuteen kohdistuva tekijä jäi uupumaan esityksen muusta tasosta. Lavastus oli suhteellisen viitteellinen ja näyttämön yläpuolella seikkaileva sirkkelinterä esti tehokkaasti ainakin itselleni tärkeän takavalon käytön suurimmassa osassa kohtauksista. Ihan sen funktio ei muutenkaan selvinnyt, tokko niillä Jukolassa vielä oli konevoimaista sahaa käytössä. Myöskään muutamat liikkuvan valon liikkeet eivät olleet tarkoitetut näkyviksi, veikkaan. Samoin kuin viimeisessä vaihdossa taustalle tullut vuorimaisema, joka vaihtui yhtäkkiä piharakennuksiin. Ehkä siinä tultiin pikakelauksella Impivaarasta takaisin Jukolaan. Muuten nautin esityksestä tosi paljon.

Jälkimmäinen visiitti oli musiikkiteatteri Kapsäkissä ollut Wigwam revisited, jossa BigJam played Wigwam, ja mikäs oli soitellessa, kun lavalla oli entisiä wigusoittajia 70-luvulta kolmekin kappaletta, Gustavson, Rechardt ja Groundstroem. Varsinkin Gutsi ja Rekku olivat hyvässä vedossa. Soitto soi ja laulu raikasi, sen mitä siitä kuuli. Äänentoisto hoidettiin Kapsäkin omalla kalustolla ja varsinkin lauluosuudet kärsivät varsin korkealla roikkuvasta äänentoistolaitteistosta. Toinen huomautettava seikka oli käsittämättömät taustaprojisoinnit, jotka paikoin hipoivat jo mauttomuutta. Ellei sinne oltu suunniteltu etukäteen mitään muuta näkyvää, kuin alussa näkynyt Nuclear Nightclub-levyn kansikuva, niin kaiken muun olisi voinut jättää huoletta pois. Paikoin tämä jonkinlaista psykedeliaa tavoitteleva VJ-tuotos oli aika kauheaa katseltavaa, enkä usko soittajienkaan tavoitelleen sellaista maisemaa soittonsa taustaksi.

No, aina ei voi onnistua…

Heinäkuun alkua

Muutto onnellisesti takana ja siinä tohinassa unohdin yhden ensi-illan päivämäärän. Havahduin todellisuuteen, kun ohjaaja soitti että kuvat toimivat hyvin mutta voidaanko jättää yksi kuva pois. Tottahan se minulle kävi…  Mitään vahinkoa ei päässyt tapahtumaan, kun laitoin itselleni jo keväällä liian tiukan deadlinen noille kuville muutosta tuolloin edes tietäen ja lähettänyt kuvat tekniikan vastaavalle jo hyvissä ajoin. No, huomenna sitten ajelen katsomaan kenraaliharjoituksen ihan loma-ajelun merkeissä.

Viikonloppuna käväisin Tammerkosken sillalla tapahtumassa katselemassa ja kuuntelemassa taas kerran Kolmatta naista. Samalla päiviteltiin kavereiden kanssa kuulumiset tähän päivään ja oli hauskaa…

Kesäloma ja muuttotouhuja

Päästiin vaan kesälomaan asti tänäkin vuonna. Ja kuinka ollakaan loma alkaa samalla tavalla kuin viime vuonnakin eli muutolla. Viime vuonna meillä tosin oli kolme muuttoa parin kuukauden sisällä, että saatiin perhe asumaan kolmelle paikkakunnalle.
Nyt muuton kohteena on perheen naisväen asumus Tampereella, kun koko kiinteistökompleksi, johon kuuluu viisi kerrostaloa, menee peruskorjaukseen. Ensimmäisessä talossa on jo remontti käynnissä. Muuttomatka ei ole kovin pitkä, vajaat sata metriä, mutta on siinä hommaa, kun kaikki tavarat on kuitenkin siirrettävä. Kaiken kukkuraksi vaimo on nyt kolme kuukautta Helsingissä yliopistoharjoittelussa, joten kukas tätä muuttotouhua oikein hoitaa…. Juhannusaattoaamuna aloitettiin ja nyt alkaa tavarat olemaan yhtä kirjahyllyä lukuun ottamatta uudessa paikassa. Tavaroiden sijoittelua helpottaa se, että pohjakuva on likipitäen sama kuin vanhassa, toki jotkut mitat heittävät pikkuisen, mutta Alvar Aalto on tehnyt siinä vain jokaisesta uniikin asunnon. Omalla autolla, omin käsin, pienin kustannuksin ja hiukan “ei tartte auttaa”-asenteella mennään.
Kesä tuo mukanaan taas kärpäset ja ulkoilmakonsertit. Ehdin käydä Maailma kylässä- festivaalilla ja Helsinki-päivän Kaisaniemen konsertissa.
Hyviä artisteja kummassakin tapahtumassa, mutta se mikä jää aina ihmetyttämään, on se liiallisuuksiin menevä matalien taajuuksien palvominen. Siinä menee useassa tapauksessa osa informaatiosta hukkaan, koska vaikkapa sanoista ei saa selvää. Eivät kaikki kuuntelijat ole tuollaisissa massatapahtumissa kaikkien bändien suurimpia faneja, jolloin riittää pelkkä näkeminen ja tekstit osataan ulkoa. Sitten vielä kun nykypäivänä ollaan tarkkoina desibelirajoista ja niitä mitataan, mikä on hyvä asia, mutta kun lopputuloksena mitataan monesti alle 120 Hz:n mylvintää, niin se varsinainen puhetaajudella tapahtuva informaatio jää pakosta kuulumattomiin. Hirvittävää energiantuhlausta. Lavalla saattaa olla soittajia, joiden olemassaolo tulee esille vain videoscreeniltä. On toki poikkeuksiakin. Esim Ismo Alangon setti tuli erittäin maltillisilla volumella, tasaisella taajuuskaistalla ja hyvällä balanssilla, niin että kuunteleminen oli nautinto. Sama juttu oli Anssi Kelan kanssa. Ammattimiehet asialla lavalla ja miksauspöydän takana.

Toukokuun loppua

Toukokuu on hiljalleen loppumassa ja kesälomakin on päivän lähempänä kuin eilen. On ollut jonkin verran kiirettä ilmassa, mikä pitää toki mielen virkeänä. Toukokuun aikana olen ehtinyt käydä kahdesti keikalla.
Ensimmäinen oli valokeikka Tampereella Cumulus Pinja-hotellissa olevassa Olympia-salissa. Siellä oli Eclipsis ry:n järjestämä musikaalikonsertti “Kun kaikki pimenee”. Hienot puitteet, punaista samettia, puuta, pieni valokalusto ja riittävästi aikaa. Niillä sai aikaan ihan mukavia tunnelmia (toivottavasti) loistavien laulajien esittämään musiikkiin. Osa ohjelmistosta oli hyvinkin tuttua reilun vuoden takaa Dance of the Vampires-musikaalista, niin kuin kaikki laulajatkin. Extrana mukana oli Unkarin vastaavan version vampyyrikreivi.
Toinen oli miksaushomma vanhan ystäväni Saren uuden bändin ensimmäisellä keikalla. Esiintymispaikka oli Club Liberté Kalliossa. Paikka on kuin iso olohuone. Intiimi tila varustettuna ihan kohtuullisella äänijärjestelmällä ja pienellä valosetillä. Talon äänivastaavana toimii legenda jo eläessään eli Mitja Tuurala. Soundcheck tehtiin puolen päivän aikoihin ja varsinainen veto oli n. 23. Siinä välissä ehti hiukan sulatella kuulemaansa, tehdä mielikuvaharjoituksia ja pohtia pieniä muutoksia säätöihin. Lopputulos kuulosti hiukan kriittisimpiinkin korviin hyvältä. Ja miksei olisi kuulostanutkin. Loistavia soittajia ja osaavia laulajia.
Kuuntelukeikallekin ehdin tuossa pari päivää sitten. Musiikkitalon klubilla käväisi soittamassa vanhoista kavereista koostuva ryhmä nimeltä Laitakaupungin Orkesteri. Illan teemana oli Provinssin kadotetut helmet -konsertin ohjelmistossa kuultiin Provinssirock-keikkansa aikanaan peruttaneiden huippuartistien hittikappaleita uusina tulkintoina. Soitto soi komeasti, hiukan kansanmusiikkielementeillä sävytettynä. Ainut pieni miinus voidaan pudottaa vierailevan mieslaulajan laatikkoon. Olisi vaatinut hiukan enemmän puhe- ja laululahjoilla varustetumman hahmon kuin tehis-Otto pystyi tarjoamaan. Jotain siitä puuttui, olisiko vaikka karisma.
Ja huomenna alkaa Maailma kylässä-festivaali…

Joulua kohti

Pari viikkoa töitä ja siirrytään joululomalle. Tämä suuntana ja tavoitteena. Pidin juuri ns. pitkän viikonlopun, kun Itsenäisyyspäivä sattui sopivasti torstaille.
Perjantai kuluikin sitten iltaa odotellessa, luvassa nimittäin oli Tampereen Klubilla Kolmas Nainen. Suurin yllätys paljastui hiukan ennen keikkaa, tällä kertaa miksauspöydän takana olisikin Lavilan Kari. Ennakko-odotukset soundimaailman suhteen kohosivat melkoisesti. Toinen jännitysmomentti oli, pystyykö Sakari soittamaan oikea käsi teipattuna kylkeen kiinni. Oli sattunut “pieni” pulkkaonnettomuus ja oikea olkanivel oli pullahtanut  kuopastaan…. Valot sammuivat, tutut tervehdyssanat, kitaroiden kytkeminen, ilmoille kajahti “Syksy rannalla”…. Kaikki oli kohdallaan. Ensimmäistä kertaa kuulin livenä kaikki kolme kitaraa,  balanssissa ja äärimmäisen hyvällä soundilla. Hyväntuulisen näköistä porukkaa stagella. Kyllä tuli mieleen vanhat hyvät ajat. 
Siis ne jolloin laivat oli puuta ja miehet rautaa. No, ei mennä aivan niin kauas, annetaan myös laivojenkin olla rautaa. Koko keikka toimi niin soitannollisesti kuin soundillisestikin aivan loistavasti. Sakari sanoi kylläkin keikan jälkeen että ihan ok, mutta tarkoittikin vain omaa soittoaan. Oli kuulemma ollut pakko soittaa “rockposeerausasennossa”, että käsi olisi kestänyt. Sitä sai taas hiukan ylpistellä mielessään tuntiessaan nämä heput ja omistaessaan pätkän verran yhteistä historiaa vuosien takaa. Siitä suuri kiitos.

Mietiskelyä

Joulukuuta ja pakkastakin hiukan, ei lunta… Ajattelin hiukan valottaa mitä tarkoitin tuttuusarvolla edellisessä kirjoituksessani. Se on jotain sellaista, mikä helpottaa artistia esityksessään. Yleisö tuntee esittäjän, monet puhuvat hänestä, kuin vanhasta tutusta, vaikka eivät olisi koskaan sanaakaan vaihtaneet. Esitettävä materiaali on tuttua ja tunnistettavaa, sanat muistuu mieleen ja niitä voi varmuuden vuoksi laulaa mukana, ikäänkuin artistin tueksi. Aloittelevalla artistilla ei tälläistä “tukijärjestelmää” ole, vaan live-esitys täytyy olla aina täydellisyyttä hipova, ettei paikalle tullut vähäinenkin yleisö tömistele pois. Tässä kohtaa aloittelijan avuksi voi koitua jokin kilpailu esim. Idols, jolla taotaan esittäjää tietoisuuteen, vaikka väkisin. Homma jatkuu ainakin kaupallisten radioiden soittolistasysteemeillä. Livetilanteessa tuttuusefekti voi pelastaa huonoakin kokonaissoundia. Parhaimpia esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Beatlesin keikat. Soittajat kommentoivat itse kuulostaneensa paskalta, eivätkä he kuulleet edes toistensa huonoa soittoa. Tätä eivät allekirjoita varmaankaan ne tuhannet ja taas tuhannet kirkuneet ja pyörtyneet tytöt joita niilläkin keikoilla oli täyden lipun ostaneena. Se on se fiilis, tuskinpa samaa olisi saatu aikaan, jos lavalla olisi Beatlesin musiikkia soittanut neljä muuta heppua. Itse olin kerran todistamassa heikohkoa livesoundia Totolta, miksaaja sai kenkää tuon keikan jälkeen, tosin tietoon ei tullut montako edellistä keikkaa oli mennyt vikaan. Silloinkin jäähallillinen väkeä oli fiiliksissä soundista huolimatta, mutta manageriporras päätti vaihtaa miestä.

Marraskuun viimeistä päivää

Eipä ihan säästä uskoisi, että huomenna alkaa joulukuu. Vettä ei nyt ihan juuri sada, mutta mittari on plussan puolella ihan reippaasti. Eilinen päivä kului balettiharjoituksissa Pähkinänsärkijää muistellen, näin siis vaikka sairauslomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä.
Siihen Kolmas Nainen-keikkaan rytmiksellä palatakseni…  Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa aiheesta mitään, ettei väitettäisi kateelliseksi. Suurin ihmetyksen aiheeni oli poikkeuksellisen huono äänentoisto. Jos uutta levyä ei olisi kuullut lainkaan, sen materiaalin informaatioarvo olisi jäänyt varsin alhaiseksi. Vanhoilla biiseillä on jo tietty tuttuusarvo olemassa ja yleisö osasi sanat ulkoa, niiden tunnistamisessa ei ollut vaikeutta. Yhtyeen kotisivujen vieraskirjakirjoitusten perusteella joillain on samanlainen mielikuva; kiertue kärsi huonosta äänentoistosta. Jotkut tosin ylistivät samaisten keikkojen soundia mahtavaksi. Kuinka paljon niihin mielipiteisiin vaikuttaa tämä tuttuusaspekti, tutut jätkät kotikylältä, rento kaverimeininki, humala-aste jne. Kyllähän pakoputkivikainen Ladakin kuulostaa hyvältä muutaman tuopin jälkeen. Liiallinen äänenpaine ei ollut ainakaan rytmiksellä syypäänä, vaan taajuusalueiden huono jakautuma, kaikki soittimet taistelivat matalien aluiden herruudesta, virvelisoundi oli jotain aivan käsittämätöntä, kitaroiden keskinäinen balanssi jäi ainakin minulle mysteeriksi, bassokitara oli… no “jossain”, basari jäi lievästi kakkoseksi Paulin laululle, kai siellä oli taustalaulujakin… Orkesteri itse hoiti hommansa ihailtavasti ja rennon tyylikkäästi. Kuuntelupaikkaa ei voi käydä syyttämään, sillä olin pari metriä Markon ( yhtyeen miksaaja ) oikealla puolella. Jos joku ajattelee, että “hoida sitten itse homma, kun niin hyvin tiedät”, voisin sanoa, että “kutsua odotellessa”. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu mollaamaan Markoa, jonka koen itse löytäneeni työni jatkajaksi, vaan jatkoa pohdiskeluilleni, miksi suomessa kuulee valitettavan harvoin hyvää äänentoistoa aivan ykkösbändeilläkin. Ulkomailla vierailevien bändien joukkoihin on eksynyt ilmeisesti kaikki suomen osaaminen.

Edelleen lomalla

Marraskuu on jo puolessa ja edelleen olen sairauslomalla. Parempaan suuntaan ollaan menossa, muttei kipu ole vielä kokonaan hellittänyt. Kaikenlaista musiikkia on tullut kuunneltua viime aikoina paljon. Enimmäkseen spotifysta. Kolmas Nainen-yhtyeen uusin on tullut kuunneltua useampaan kertaan ja kuuntelukertojen myötä se paranee koko ajan. Joskus kuuntelen pelkkiä tekstejä ja toisinaan sitten vaan taustalla olevia kitaroita. Illalla olisi tarkoitus mennä kuuntelemaan sitä ihan livenä Rytmikorjaamolle.
Päiviin on tullut hauska rytmi ihan itsestään; aamulla kun kaikki muut ovat poistuneet kotoa, mennään koirien kanssa aamupäivän pikku-unille. Nokosten jälkeen lounas ja Clarence Streetin lääkäriasema telkkarista, sitten lenkki koirien kanssa ja päiväkahvit. Sitten voikin odotella muun väen saapumista kotiin.
Kuinkahan ikinä toipuu itse normaaliin työrytmiin/rytmittömyyteen? Voiko töissä ottaa nokoset? Saako kuunnella vain musiikkia? Se tässä lomassa on ollut parasta, etten ole juurikaan uhrannut ajatustakaan työpaikan asioille. Säälittää ihmiset, jotka sairaina valuvat työpaikoilleen myötätuntoa kerjäämään ja keräämään “irtopisteitä” työlleen uhrautuvuudesta. Ei kukaan ole korvaamaton. Jos poissaolon takia täytyy näytös peruuttaa, niin so what, onhan kalenterissa päiviä.