Vuoden päätteeksi

Vuosi 2009 on lopuillaan. Sairauslomat ja joululomat pidetty. Tämä viikko kuluu olemassa olevien esitysten taltiointiin ja työpisteen virittelyyn. Ei siis mitään ihan tappokiirettä työn puolesta. Vapaa-aika on mennyt viime päivinä säännölliseen pihan auraukseen ja talon lämmittämiseen, mikä tarkoittaa, että talvi on tullut sellaiseksi kuin sen pitääkin. Lunta on ihan reilusti ja pakkastakin on ollut jo yhden talven tarpeisiin.
Tapaninpäivän ajelu mummolaa kohti muuttui varsinaiseksi rekiretkeksi, kun auto muuttui yllättäen turkkilaiseksi saunaksi. Mitä enemmän lämmityslaitteesta irtosi lämpöä, sitä enemmän etulasiin ilmestyi höyryä. Haju oli tosin aika tahmean makeahko eikä eukalyptus-mainen, joten päättelin lämmityslaitteen kennon tihkuvan jostain aivan pikkuisen. Minnekään ei ole ilmestynyt lätäkköä, joten vuoto on ilmeisesti aika minimaalista (onneksi) ja paikkaantuu oletetusti ns. “syylärisementillä” (toivottavasti). Auton keula kääntyi takaisin varikolle ja mummolasta starttasivat sitten meille päin. Olisi nimittäin neljäs auto meillä, mistä hajoaa lämmityslaite jollain lailla… onkohan meidän autotallissa jotain vikaa…

Mietiskelyä

Joulukuuta ja pakkastakin hiukan, ei lunta… Ajattelin hiukan valottaa mitä tarkoitin tuttuusarvolla edellisessä kirjoituksessani. Se on jotain sellaista, mikä helpottaa artistia esityksessään. Yleisö tuntee esittäjän, monet puhuvat hänestä, kuin vanhasta tutusta, vaikka eivät olisi koskaan sanaakaan vaihtaneet. Esitettävä materiaali on tuttua ja tunnistettavaa, sanat muistuu mieleen ja niitä voi varmuuden vuoksi laulaa mukana, ikäänkuin artistin tueksi. Aloittelevalla artistilla ei tälläistä “tukijärjestelmää” ole, vaan live-esitys täytyy olla aina täydellisyyttä hipova, ettei paikalle tullut vähäinenkin yleisö tömistele pois. Tässä kohtaa aloittelijan avuksi voi koitua jokin kilpailu esim. Idols, jolla taotaan esittäjää tietoisuuteen, vaikka väkisin. Homma jatkuu ainakin kaupallisten radioiden soittolistasysteemeillä. Livetilanteessa tuttuusefekti voi pelastaa huonoakin kokonaissoundia. Parhaimpia esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Beatlesin keikat. Soittajat kommentoivat itse kuulostaneensa paskalta, eivätkä he kuulleet edes toistensa huonoa soittoa. Tätä eivät allekirjoita varmaankaan ne tuhannet ja taas tuhannet kirkuneet ja pyörtyneet tytöt joita niilläkin keikoilla oli täyden lipun ostaneena. Se on se fiilis, tuskinpa samaa olisi saatu aikaan, jos lavalla olisi Beatlesin musiikkia soittanut neljä muuta heppua. Itse olin kerran todistamassa heikohkoa livesoundia Totolta, miksaaja sai kenkää tuon keikan jälkeen, tosin tietoon ei tullut montako edellistä keikkaa oli mennyt vikaan. Silloinkin jäähallillinen väkeä oli fiiliksissä soundista huolimatta, mutta manageriporras päätti vaihtaa miestä.