Kesäloma 2022 Part 2

Pori Jazz oli sitten seuraavana tapahtumana vuorossa. Meillä oli liput lauantain pääkonserttiin Kirjurinluodolle. Päivän aloittanut Chisu oli positiivinen yllätys, ellei lasketa mukaan sitä kauheaa maneeria, joka vaivaa kyllä aika monia suomalaisia esiintyjiä. Joka ikisen biisin välissä ja keskellä kehotetaan yleisöä olemaan mukana huutamalla tapahtuman tai paikkakunnan nimeä. Tämä otti korvaan jo Tuskassa, kun laulaja huutaa jokaiseen laulamattomaan väliin: Tusshkaah!!! Sama jatkui siis Porissakin. Onko kyseessä muistutus itselle sitten missä on, koska veikkaan yleisön ainakin tietävän. Hector ei osuudessaan muistuttanut yleisöä kertaakaan missä ollaan. Lavalle ilmeisesti välittyi yleisön myötäeläminen koko esityksen ajan, koska ei tarvinnut erikseen pyytää taputuksiakaan.

Loman viimeiselle viikonlopulle osui sitten jackpot. Nimittäin kaksi sellaista bändiä joita olen ihaillut jo yli neljäkymmentä vuotta. Perjantaina Tampereella Sorsapuistossa soitteli Toto. Sinnehän se tie sitten vei. Uusi versio orkesterista on kyllä erittäin osaava. Kosketinsoittajat ja rumpali nuoria ja päteviä soittajia, puhaltimet ja basso taas vanhojen konkareiden hallussa, unohtamatta ydinryhmää, eli Steve Lukatheria ja Joseph Williamsia. Loistavaa musisointia hyvillä soundeilla. Hittejä ja vanhempaakin tavaraa kahden tunnin edestä. Edellinen näkemäni Toto-keikka oli Porissa 2019, jolloin tapasin Steve Lukatherin ihan face to face. Tuo keikka kuului 40 Trips Around the Sun-kiertueeseen ja tämänkertainen oli Dogz of Oz Tour.

Lauantaina Alavudella soitti toinen yli neljänkymmenen auringonkierroksen uraansa venyttänyt bändi, eli paikkakunnan omat pojat Kolmas Nainen. Konsertti oli nimeltään Kolmas Nainen - Noin 40 vuotta juhlakonsertti. Vieraiksi lavalle oli kutsuttu myös Pelle Miljoona, Timo Nikki ja Heikki Salo. Näistä ainakin Nikin kanssa soitettu Bad Boys Are Here jytisi komeasti. Oma setti oli joitain yllätyksiä sisältävä kavalkadi vuosien varrelta. Ennen pääorkesteria lämppäreinä olivat Juliet Jonesin Sydän ja ikinuori brittibändi Dr. Feelgood, joka oli todella kova. Viimeksi näin bändin joskus 1983. Miehet vaihtuvat, mutta biisit pysyvät samoina.

Kyllä näillä eväillä pärjää pitkään syksyyn, tai ainakin elokuun loppuun.

Kesäloma 2022 Part 1

Kesäloman ensimmäisenä päivän suuntasin Topiaksen kanssa Tuska-festareille. Kahden päivän ranneke killui ranteessa ja sää oli mitä mainioin. Näille päiville osuivat mm. Eluveitie, Korn, Stam1na, Amorphis, Joe Lynn Turner, Insomnia, Northern Kings.

Laajennettu festivaalialue toimi hienosti, eikä tungospaikkoja juurikaan ollut. Aikataulut pitivät täydellisesti, omaksi hommaksi jäi vain osua oikean lavan ääreen oikeaan aikaan. Ainoaksi miinusmerkiksi laittaisin teltan äänentoiston miksauspisteestä takaosaa kohti. Siellä nimittäin volume nousi ja puuroutui aikalailla FOH:in lähituntumaan ja jopa etupuoleen verrattuna. Testasin tämän myös valetut kuulosuojaimet päässä. Teltan katon muoto sai äänen käyttäytymään todella erikoisesti. 

Yhden välipäivän jälkeen menin Roosan kanssa Tavastialle katselemaan ja kuuntelemaan Maija Vilkkumaan ja Ystävien salakeikkaa, nimeltään Maria Timantti & Friends. Kutsun sinne olin saanut Maijan rumpalilta, Ilkalta. Tunnin keikkasetti piti sisällään pelkkiä hittejä. Soitto soi komeasti ja yleisö lauloi mukana koko tunnin + encoret.

Maailma kylässä jne.

Festareilla on aina festaritunnelma. Aurinko osaltaan lisää sitä pelkällä olemassaolollaan. Tiukkapipona jään toki ihmettelemään, että jos näen lavalla kahdeksan soittajaa ja kuulen pinnistellen kolme soitinta. Ilmeistä päätellen lavalla oli kuitenkin hyvä keli soitella, sen verran rennolta se näytti. Plussaa monitorimiksaajalle.

Kuvan Janna ei liity tapahtuneeseen.

Eräässä toisessa tapahtumassa samana päivänä oli iso stage, ehkä 15+ m leveä ja kummallakin puolella arviolta 4m leveät screenit. Miksi screenille ajetaan välillä kokokuvaa stagesta, kun tapahtumat näytöillä  häviävät olemattomiin? Eikös sinne pitäisi poimia yksityiskohtia, mitkä eivät areenan toiseen päähän livenä näy...

Muutama sana euroviisuista. En ymmärrä miksi suomen olisi pitänyt voittaa kilpailu. Vain senkö takia, että edustajaksi valittiin vammaisryhmä. Suomalaisethan päättivät äänestää UMK:n voittajaksi PKN ennenkuin nuottiakaan oli soitettu. Koska ollaan niin suvaitsevaisia. Sitten kun kävi niin kuin kävi, sanottiin että maailma ei ollut valmis. Mille? Kyse oli vain Euroopan yleisradioiden järjestämästä kisasta, ei maailman. 

Siberia @ Virgin Oil

Siberia-yhtye oli yksi lempparibändeistäni -80-luvulla, heti ensimmäisten julkaisemiensa äänitteiden aikoihin. Bändiin tutustumista helpotti että olivat kotoisin naapurikunnasta ja vakioasiakkaita silloisella työnantajallani. Toisen levyn aikoihin tein sitten jo keikkaakin heidän kanssaan. Mainio ryhmä. 

Nyt liki 30 vuotta myöhemmin originaali kokoonpano on kerääntynyt yhteen ja tekee comebackiä. Olin viime perjantaina todistamassa ryhmän ensimmäistä keikkaa Virgin Oilissa. Soitto kulki komeasti ja laulukin, vaikka Loisa sanoi ennen keikkaa, että flunssa painaa päälle ja lopputulos voi olla falsettia tai Tom Waitsia.

Arvasin millä biisillä keikka alkaa ja lähes kaikki introt palauttivat mieliin kuinka tämä jatkuu. Rajan Lasse bändin luottomiksaajana hoiti homman suvereenilla tavalla. Soundillisesti keikka oli parhaimpia millä olen viimeisen parin vuoden aikana käynyt, ellei paras. Jatkoa odotellen.

 

Jari Yliaho - kitara, Paavo Kaihola - rummut ja Jari Loisa - basso

Peter Gabriel Helsingissä

Syyskuun ensimmäisenä armonvuonna 1987, koin jotain sellaista, joka teki lähtemättömän vaikutuksen minuun. Peter Gabriel oli edellisenä vuonna julkaissut So-albumin ja käväisi kiertueellaan Helsingin jäähallissa. Lavatekniikka mahdollisti lippujen myynnin hallin ympäri ja meidänkin paikat olivat lavan vieressä. Siihen aikaan ei ollut videoscreenejä, joten kaikki voitava tehtiin äärimmäisen tarkasti treenatuilla valoilla ja rekvisiitalla. Kiskoilla liikuteltavat kraanat joiden päissä liikkuivat sen ajan tekniikan viimeisintä huutoa olleet liikkuvat valot ja tämän lisäksi ihan pikkuinen ns. perusvalosetti. Mutta voi taivas, mitä sillä saatiin visuaalisesti aikaiseksi. So-albumi itsessään on aivan loistava kokonaisuus musiikillisesti. 

Tänään nuo samat soittajat, taustalaulajat ja PG ovat Hartwall Areenalla. En mennyt sinne. Syynä yksinkertaisesti on se, että kaikki me olemme vanhentuneet 27 vuotta tuosta upeasta illasta. Niin minä kuin Peter Gabrielkin. Halusin jättää tuon kultaisen muiston vuosien takaa ikuisesti mieleeni ja laitoin pyörimään So-albumin.

Nine Inch Nails

 

Viikko sitten torstaina en aamulla tiennyt mihin iltaan mennessä päädyn. Kiitokset Paloniemen Ilkalle ja päädyin Hartwall Areenalle katsomaan Nine Inch Nailia. Nimenomaan katsomaan. Onneksi otin korvatulpat mukaan, sillä jossain kolmannen biisin tuntumassa miksaaja huomasi PA:n olevan lämppäribändin säädöissä ja napsautti (sananmukaisesti) volumen aikalailla maksimiin. Siitä viis, nimittäin se mitä visuaalinen osasto tarjosi oli sellaista silmäkarkkia että huh huh. Enpä muista nähneeni vastaavaa visuaalista elämystä sitten Peter Gabrielin So-kiertueen joskus 1987.  Vaikka Helsinkiin asti ei koko NIN:n kiertuesetti tullutkaan, oli lavalla sellainen kattaus että mitään temppua ei tullut kahteen kertaan.

 

Jos joku haluaa tietää mistä kaikesta jäi paitsi, niin kannattaa katsoa seuraava video. Etummaisen led-seinä uupui, mutta muuten saa hyvän käsityksen tapahtumista.

 

Kesäloma ja muuttotouhuja

Päästiin vaan kesälomaan asti tänäkin vuonna. Ja kuinka ollakaan loma alkaa samalla tavalla kuin viime vuonnakin eli muutolla. Viime vuonna meillä tosin oli kolme muuttoa parin kuukauden sisällä, että saatiin perhe asumaan kolmelle paikkakunnalle.
Nyt muuton kohteena on perheen naisväen asumus Tampereella, kun koko kiinteistökompleksi, johon kuuluu viisi kerrostaloa, menee peruskorjaukseen. Ensimmäisessä talossa on jo remontti käynnissä. Muuttomatka ei ole kovin pitkä, vajaat sata metriä, mutta on siinä hommaa, kun kaikki tavarat on kuitenkin siirrettävä. Kaiken kukkuraksi vaimo on nyt kolme kuukautta Helsingissä yliopistoharjoittelussa, joten kukas tätä muuttotouhua oikein hoitaa…. Juhannusaattoaamuna aloitettiin ja nyt alkaa tavarat olemaan yhtä kirjahyllyä lukuun ottamatta uudessa paikassa. Tavaroiden sijoittelua helpottaa se, että pohjakuva on likipitäen sama kuin vanhassa, toki jotkut mitat heittävät pikkuisen, mutta Alvar Aalto on tehnyt siinä vain jokaisesta uniikin asunnon. Omalla autolla, omin käsin, pienin kustannuksin ja hiukan “ei tartte auttaa”-asenteella mennään.
Kesä tuo mukanaan taas kärpäset ja ulkoilmakonsertit. Ehdin käydä Maailma kylässä- festivaalilla ja Helsinki-päivän Kaisaniemen konsertissa.
Hyviä artisteja kummassakin tapahtumassa, mutta se mikä jää aina ihmetyttämään, on se liiallisuuksiin menevä matalien taajuuksien palvominen. Siinä menee useassa tapauksessa osa informaatiosta hukkaan, koska vaikkapa sanoista ei saa selvää. Eivät kaikki kuuntelijat ole tuollaisissa massatapahtumissa kaikkien bändien suurimpia faneja, jolloin riittää pelkkä näkeminen ja tekstit osataan ulkoa. Sitten vielä kun nykypäivänä ollaan tarkkoina desibelirajoista ja niitä mitataan, mikä on hyvä asia, mutta kun lopputuloksena mitataan monesti alle 120 Hz:n mylvintää, niin se varsinainen puhetaajudella tapahtuva informaatio jää pakosta kuulumattomiin. Hirvittävää energiantuhlausta. Lavalla saattaa olla soittajia, joiden olemassaolo tulee esille vain videoscreeniltä. On toki poikkeuksiakin. Esim Ismo Alangon setti tuli erittäin maltillisilla volumella, tasaisella taajuuskaistalla ja hyvällä balanssilla, niin että kuunteleminen oli nautinto. Sama juttu oli Anssi Kelan kanssa. Ammattimiehet asialla lavalla ja miksauspöydän takana.

Toukokuun loppua

Toukokuu on hiljalleen loppumassa ja kesälomakin on päivän lähempänä kuin eilen. On ollut jonkin verran kiirettä ilmassa, mikä pitää toki mielen virkeänä. Toukokuun aikana olen ehtinyt käydä kahdesti keikalla.
Ensimmäinen oli valokeikka Tampereella Cumulus Pinja-hotellissa olevassa Olympia-salissa. Siellä oli Eclipsis ry:n järjestämä musikaalikonsertti “Kun kaikki pimenee”. Hienot puitteet, punaista samettia, puuta, pieni valokalusto ja riittävästi aikaa. Niillä sai aikaan ihan mukavia tunnelmia (toivottavasti) loistavien laulajien esittämään musiikkiin. Osa ohjelmistosta oli hyvinkin tuttua reilun vuoden takaa Dance of the Vampires-musikaalista, niin kuin kaikki laulajatkin. Extrana mukana oli Unkarin vastaavan version vampyyrikreivi.
Toinen oli miksaushomma vanhan ystäväni Saren uuden bändin ensimmäisellä keikalla. Esiintymispaikka oli Club Liberté Kalliossa. Paikka on kuin iso olohuone. Intiimi tila varustettuna ihan kohtuullisella äänijärjestelmällä ja pienellä valosetillä. Talon äänivastaavana toimii legenda jo eläessään eli Mitja Tuurala. Soundcheck tehtiin puolen päivän aikoihin ja varsinainen veto oli n. 23. Siinä välissä ehti hiukan sulatella kuulemaansa, tehdä mielikuvaharjoituksia ja pohtia pieniä muutoksia säätöihin. Lopputulos kuulosti hiukan kriittisimpiinkin korviin hyvältä. Ja miksei olisi kuulostanutkin. Loistavia soittajia ja osaavia laulajia.
Kuuntelukeikallekin ehdin tuossa pari päivää sitten. Musiikkitalon klubilla käväisi soittamassa vanhoista kavereista koostuva ryhmä nimeltä Laitakaupungin Orkesteri. Illan teemana oli Provinssin kadotetut helmet -konsertin ohjelmistossa kuultiin Provinssirock-keikkansa aikanaan peruttaneiden huippuartistien hittikappaleita uusina tulkintoina. Soitto soi komeasti, hiukan kansanmusiikkielementeillä sävytettynä. Ainut pieni miinus voidaan pudottaa vierailevan mieslaulajan laatikkoon. Olisi vaatinut hiukan enemmän puhe- ja laululahjoilla varustetumman hahmon kuin tehis-Otto pystyi tarjoamaan. Jotain siitä puuttui, olisiko vaikka karisma.
Ja huomenna alkaa Maailma kylässä-festivaali…

Iltapuuhia

Päätin opetella uudelleen kitaransoiton jalon taidon. Kitara täytyi ensin kulkeutua Tampereelta Helsinkiin että se oli edes ajatuksena mahdollista.Kun tämä ihme viimein tapahtui, huomasin siinä viritellessäni, että jotain on nyt vialla. Koko tallan alapuolinen puuosa pyrki lähtemään irti ja olisi varmasti lentänytkin kielten voimalla otsaani, ellei vastavoimana olisi ollut viittä jousta. Kielet löysiksi, talla irti ja tutkimaan mitä on tehtävissä. Päätin tehdä pikakorjauksen liimalla ja ruuveilla.

Totesin korjailustani olleen sen verran apua, että pääsen hiukkasen hakemaan tekniikkaa muistin kätköistä. Vire on toistaiseksi hiukan standardia löysemmällä, ettei into lopahda heti alkuunsa sormenpäiden kipeytyessä.  Eihän tuon kanssa ihan uskaltaisi keikalle lähteä, ainakaan ainoana soittopelinä. Uusi ja ehjä runko on kyllä jo tilauksessa. Voisi samantien rakentaa tuon loppuun asti, kun siitä näyttää vielä joitain osia uupuvan.
Siitähän on kuitenkin lähdettävä, että äänityskalusto pitää olla kokoajan saatavilla, eihän sitä koskaan tiedä koska se hittibiisi ilmoille lennähtää… Kitaravahvistimen puutetta paikkaa Digitechin RP-50, joka kyllä toimii kuulokesoitossa yllättävänkin hyvin, näin kerrostalo-olosuhteissa.

Rokkipoliisista, päivää.

Aamukammassa on tämän päivän jälkeen 11 piikkiä ja yksi ajanjakso on ohi. Kuningas EI!:n harjoitukset ovat hyvässä vauhdissa ja ensi viikolla saadaan loput lavastuksesta paikalle. Oma työni on hyvällä mallilla, joka tarkoittaa sitä, että valotilanteet ovat täysin ajettavassa muodossa. Jäljellä on enää tilanteiden sisällön hienosäätö, joka hoituu lopuissa harjoituksissa ja läpimenoissa. Näillä mennään kohti ensi-iltaa.
Kävin pari viikkoa sitten katsomassa Nightwishin keikan Jyväskylän Paviljongissa. Kiitos Isomäen Timolle, sisäänpääsy oli ilmainen. Elämyksenä show oli vertaansa vailla. Äänentoisto oli paikan huomioon ottaen erittäin onnistunut. Aholan Kimmo osaa kyllä hommansa. Lämppäribändin ja Nightwishin ero oli soundillisesti aikamoinen ja ellei mitään taikanappulaa painettu esiintyjien välillä system engineerin toimesta, niin kyllähän se ammattitaito kuului. Ok, joo, myönnetään, että kuuntelen bändejä siitä rokkipoliisin kuuntelupisteestä ja ehdin seuraamaan esityksen lisäksi myös läppäreiden näyttöjä… Valosysteemi oli rakennettu liikkuvien valojen ja kahden seuriksen varaan. Toimi hienosti. Ohjelmointivaiheessa oli todella nähty vaivaa. Eikä tuollaista showta pystyttäisi esittämäänkään ilman aikakoodia. Pyrot ja valot menee kyllä upeasti synkassa. Tähän lisätään vielä se iso led-seinä.

Tästä klipistä pääsee käsitykseen visuaalisen puolen korkeasta tasosta. Bändin viimeisin Imaginaerum-levy on kyllä kolahtanut omalle kohdalle ja kovaa.

Mietiskelyä

Joulukuuta ja pakkastakin hiukan, ei lunta… Ajattelin hiukan valottaa mitä tarkoitin tuttuusarvolla edellisessä kirjoituksessani. Se on jotain sellaista, mikä helpottaa artistia esityksessään. Yleisö tuntee esittäjän, monet puhuvat hänestä, kuin vanhasta tutusta, vaikka eivät olisi koskaan sanaakaan vaihtaneet. Esitettävä materiaali on tuttua ja tunnistettavaa, sanat muistuu mieleen ja niitä voi varmuuden vuoksi laulaa mukana, ikäänkuin artistin tueksi. Aloittelevalla artistilla ei tälläistä “tukijärjestelmää” ole, vaan live-esitys täytyy olla aina täydellisyyttä hipova, ettei paikalle tullut vähäinenkin yleisö tömistele pois. Tässä kohtaa aloittelijan avuksi voi koitua jokin kilpailu esim. Idols, jolla taotaan esittäjää tietoisuuteen, vaikka väkisin. Homma jatkuu ainakin kaupallisten radioiden soittolistasysteemeillä. Livetilanteessa tuttuusefekti voi pelastaa huonoakin kokonaissoundia. Parhaimpia esimerkkejä tästä ovat vaikkapa Beatlesin keikat. Soittajat kommentoivat itse kuulostaneensa paskalta, eivätkä he kuulleet edes toistensa huonoa soittoa. Tätä eivät allekirjoita varmaankaan ne tuhannet ja taas tuhannet kirkuneet ja pyörtyneet tytöt joita niilläkin keikoilla oli täyden lipun ostaneena. Se on se fiilis, tuskinpa samaa olisi saatu aikaan, jos lavalla olisi Beatlesin musiikkia soittanut neljä muuta heppua. Itse olin kerran todistamassa heikohkoa livesoundia Totolta, miksaaja sai kenkää tuon keikan jälkeen, tosin tietoon ei tullut montako edellistä keikkaa oli mennyt vikaan. Silloinkin jäähallillinen väkeä oli fiiliksissä soundista huolimatta, mutta manageriporras päätti vaihtaa miestä.

Marraskuun viimeistä päivää

Eipä ihan säästä uskoisi, että huomenna alkaa joulukuu. Vettä ei nyt ihan juuri sada, mutta mittari on plussan puolella ihan reippaasti. Eilinen päivä kului balettiharjoituksissa Pähkinänsärkijää muistellen, näin siis vaikka sairauslomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä.
Siihen Kolmas Nainen-keikkaan rytmiksellä palatakseni…  Mietin pitkään uskallanko kirjoittaa aiheesta mitään, ettei väitettäisi kateelliseksi. Suurin ihmetyksen aiheeni oli poikkeuksellisen huono äänentoisto. Jos uutta levyä ei olisi kuullut lainkaan, sen materiaalin informaatioarvo olisi jäänyt varsin alhaiseksi. Vanhoilla biiseillä on jo tietty tuttuusarvo olemassa ja yleisö osasi sanat ulkoa, niiden tunnistamisessa ei ollut vaikeutta. Yhtyeen kotisivujen vieraskirjakirjoitusten perusteella joillain on samanlainen mielikuva; kiertue kärsi huonosta äänentoistosta. Jotkut tosin ylistivät samaisten keikkojen soundia mahtavaksi. Kuinka paljon niihin mielipiteisiin vaikuttaa tämä tuttuusaspekti, tutut jätkät kotikylältä, rento kaverimeininki, humala-aste jne. Kyllähän pakoputkivikainen Ladakin kuulostaa hyvältä muutaman tuopin jälkeen. Liiallinen äänenpaine ei ollut ainakaan rytmiksellä syypäänä, vaan taajuusalueiden huono jakautuma, kaikki soittimet taistelivat matalien aluiden herruudesta, virvelisoundi oli jotain aivan käsittämätöntä, kitaroiden keskinäinen balanssi jäi ainakin minulle mysteeriksi, bassokitara oli… no “jossain”, basari jäi lievästi kakkoseksi Paulin laululle, kai siellä oli taustalaulujakin… Orkesteri itse hoiti hommansa ihailtavasti ja rennon tyylikkäästi. Kuuntelupaikkaa ei voi käydä syyttämään, sillä olin pari metriä Markon ( yhtyeen miksaaja ) oikealla puolella. Jos joku ajattelee, että “hoida sitten itse homma, kun niin hyvin tiedät”, voisin sanoa, että “kutsua odotellessa”. Tämä kirjoitus ei ole tarkoitettu mollaamaan Markoa, jonka koen itse löytäneeni työni jatkajaksi, vaan jatkoa pohdiskeluilleni, miksi suomessa kuulee valitettavan harvoin hyvää äänentoistoa aivan ykkösbändeilläkin. Ulkomailla vierailevien bändien joukkoihin on eksynyt ilmeisesti kaikki suomen osaaminen.

Edelleen lomalla

Marraskuu on jo puolessa ja edelleen olen sairauslomalla. Parempaan suuntaan ollaan menossa, muttei kipu ole vielä kokonaan hellittänyt. Kaikenlaista musiikkia on tullut kuunneltua viime aikoina paljon. Enimmäkseen spotifysta. Kolmas Nainen-yhtyeen uusin on tullut kuunneltua useampaan kertaan ja kuuntelukertojen myötä se paranee koko ajan. Joskus kuuntelen pelkkiä tekstejä ja toisinaan sitten vaan taustalla olevia kitaroita. Illalla olisi tarkoitus mennä kuuntelemaan sitä ihan livenä Rytmikorjaamolle.
Päiviin on tullut hauska rytmi ihan itsestään; aamulla kun kaikki muut ovat poistuneet kotoa, mennään koirien kanssa aamupäivän pikku-unille. Nokosten jälkeen lounas ja Clarence Streetin lääkäriasema telkkarista, sitten lenkki koirien kanssa ja päiväkahvit. Sitten voikin odotella muun väen saapumista kotiin.
Kuinkahan ikinä toipuu itse normaaliin työrytmiin/rytmittömyyteen? Voiko töissä ottaa nokoset? Saako kuunnella vain musiikkia? Se tässä lomassa on ollut parasta, etten ole juurikaan uhrannut ajatustakaan työpaikan asioille. Säälittää ihmiset, jotka sairaina valuvat työpaikoilleen myötätuntoa kerjäämään ja keräämään “irtopisteitä” työlleen uhrautuvuudesta. Ei kukaan ole korvaamaton. Jos poissaolon takia täytyy näytös peruuttaa, niin so what, onhan kalenterissa päiviä.