lauantai 1. helmikuuta 2014

Kompressori vai ei - kas, siinäpä pulma

Sellainen asia on jäänyt kaihertamaan mieleen, liittyen kaikenlaisiin bändikeikkoihin. Asialla ei ole suoranaista tekemistä mainitsemieni parin keikan kanssa, mutta silloin aloin ajatella asiaa. 
Ennen vanhaan, ennen meludirektiivejä, äänentoistolaitteisto oli kaiuttimien osalta ns. Point source ja sitä kuuli monasti soitatettavan hyvinkin lujaa bändikeikoilla. Kaiuttimien läheisyyden ja takarivin välinen volume-ero oli havaittavaa ja oli siis mahdollista kuuntelijan säätää itse kuunteluvoimakkuutta etäisyydellä lavasta. Näin myöskin sisätiloissa. 
Nykypäivänä kaiutinjärjestelmä on varsinkin kiinteän asennuksen omaavista klubeissa ns. Line array, joka oikein säädettynä skaalautuu koko tilaan samankuuloisena ja ennen kaikkea samalla volumella. Hyvissä järjestelmissä kun pystytään säätämään kauemmas heittävien kaiuttimien äänenvoimakkuus isommaksi kuin lähemmäksi puhaltavien. Ääni kun vaimentuu etäisyyden kasvaessa. Tämähän kuulostaa hienolta asialta, varsinkin kun pääteteho on nykypäivänä halpaa. Laitteistossa pitäisi siis olla headroomia aivan käsittämättömän paljon. Tässä tullaankin siihen kompastuskiveen. 
Nykypäivän trendinä kun tuntuu olevan kaiken materiaalin kompressoiminen. Ensin kanavakohtaisesti miksauspöydässä ja sitten on vielä masterlähdössä oma dynamiikanlyttäin käytössä. Karrikoidusti ilmaistuna ulostuleva signaali on tasaista surinaa ilman dynamiikkaa, eivät muusikot oikeasti soita niin. Edullinen digitaalitekniikka on tosiaankin tuonut huonon soundin kaikkien ulottuville. Jättämällä kanavakohtaisen dynamiikkaprosessoinnin pois saataisiin bändisoundiin ilmaa ja erottuvuutta. Samalla voitaisiin oikeasti hyödyntää sen kaiutinläjän antamaa etua vanhanliiton kamoihin verrattuna. Myöskin melumittauksessa voisi huomata jopa piikkiarvon nousevan sallitun rajoissa ilman että keskiarvomittaus nousisi sallitun yli. 

Ei kommentteja: